Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Millaista on olla lajinsa viimeinen? Mitä tehdä, kun kannoilla on Maailman Okkulttisten Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation kaikki Jahdin resurssit ja odotettu elinaika on vain seuraavaan täysikuuhun? Käpertyäkö koloonsa ja alistua kohtaloonsa vai jatkaa lähes 200 vuotta kestänyttä pakenemista? Onko elämän pitkittämisessä enää mitään mieltä?

Jake Marlowen on mietittävä vastaukset noihin kysymyksiin, sillä hän on juuri saanut kuulla olevansa maailman viimeinen ihmissusi.

"Susi ilman jengiä. Huumori tuppaa käymään tummemmaksi. Katsoin ikkunasta ulos. Lunta tuprutti Vanhan testamentin vitsauksen leppymättömyydellä. Earl's Court Roadilla jalankulkijat koikkelehtivat ja liukastelivat ja tunsivat kylmässä, kieppuvassa enkelimäisessä raikkaudessa lapsuutensa läsnäolon ja kukanvarren katkeamisen kaltaisen järkytyksen tajutessaan, etteivät olleet enää lapsia. Edellisyönä olin syönyt neljäkymmentäkolmevuotiaan sijoitusrahastoasiantuntijan. Olen viime aikoina ottanut niitä, joita kukaan ei kaipaa. Viimeinen vaiheeni, ilmeisesti."

Jakella on vain yksi luottohenkilö, 70-vuotias Harley. Mutta mitä iloa on ihmisestä, kun Jahdin lisäksi kannoillasi ovat yllättäen myös vampyyrit ja ainakin yksi ranskalainen sekopää? Jossain välissä Jaken pitäisi ehtiä tehdä tilit selväksi menneisyytensä kanssa ja täydentää päiväkirjoistaan puuttuvat luvut. Sitä ennen ehtii kuitenkin hyvin ryyppäämään viskiä ja harrastamaan seksiä seuralaispalvelun naisten kanssa. Onhan seuraavaan täysikuuhun aikaa vielä ruhtinaalliset 27 päivää.

Vampyyrikirjojen menestyksen myötä oli selvää, että myös muut yliluonnolliset olennot pääsevät kansien väliin. En ole lukenut montakaan ihmissusiromaania - itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen -, mutta tätähän sen juuri odotti olevan: seksiä ja väkivaltaa. Kumpaakin ihmissuden elämän perustoimintoa kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti runsaslukuisten adjektiivien kera, huumorilla höystettynä. Aikaisemmin en tullut edes ajatelleeksi, mitä oikeastaan tapahtuu ihmissuden aterioille... Meno on varsin äijämäistä ja kieli sen mukaista.

Kirjassa on kuitenkin mukana myös pohdiskeleva taso, sillä lajilleen epätyypilliseen tapaan Jakella on tarve kertoa tarinansa. Paikoitellen tuntui siltä, ettei kääntäjä ihan pystynyt mukana Duncanin kielellisten tyylikoukeroiden kiemuroissa. Mielenkiinnon vuoksi täytyy joskus tutustua kirjailijan teoksiin alkuperäiskielellä.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi (The Last Werewolf). Suom. Elina Koskelin. Like. Keuruu 2013.